Laulu Delfiinistä ja Vapaudesta!

Kirjoittanut Jyrki Ollinen 26-27.12.1988

   Se syntyi keskellä aavaa merta, tuona pimeänä yönä, kun vaahtopäiset
laineet tanssivat villisti toisiaan vasten. Se syntyi veden alla, kuten
pehmeät eläimet yleensä: se ei kärsinyt shokista, ja se oli täydellisen
avuton vain muutamia tunteja, jonka aikana sen emo kannatteli sitä veden
päällä, kunnes pieni poikanen vihdoin sai niin paljon voimaa
räpylöihinsä, että kykeni aloittamaan ensimmäiset omat uintiliikkeensä. 
   Poikanen oli kauniin sininen, sen tylppä nokka oli naurua tulvillaan
ja sen silmät tuikkivat ilosta, kun se äitinsä vieressä ui pitkin merta
ja porskutti evillään vettä niin että loiske vain kävi. Se oli syntynyt
vapaaksi delfiiniksi, ja vapaana sen kuuluikin elää, vailla mitään muita
luonnollisia vihollisia paitsi hait - ja ihminen. 
   Päivät kuluivat, Pikku Delfiini oppi uimaan yhä paremmin, sukeltamaan
ja hankkimaan itselleen kalaa, se oppi, kuinka tullaan toimeen tässä
kaikessa tämän kaiken niin oleellisen keskellä: se oppi tuntemaan,
kuinka sen rintakehä antoi myöten, kun se sukelsi, ja niinpä se teki yhä
syvempiä ja syvempiä sukelluksia, kunnes kerran äitinsä kanssa
suurempaan delfiinijoukkoon liittyessään se sukelsi syvälle, ja pinnalle
tultuaan se ei enää kyennytkään löytämään äitiään mistään. 
   Pikku Delfiini oli kovin surullinen, se vietti koko sen pitkän päivän
muun parven vieressä merenpinnan kimmaltaessa vihreänä ja lämpimän
kesätuulen heilutellessa mereen vaahtopäitä, mutta silti sen sydämessä
oli suuri kaipuu jotakin pysyvää kohtaan. 
   Eräänä päivänä se liittyi taas suureen delfiiniparveen, ja kohta se
alkoi kuulla suuren suurta meteliä, joka tuntui tulevan jostakin
sivusta, ja lähestyvän!
   Pikku Delfiini oli kauhuissaan: mitä tämä oikein oli? Muu parvi ei
toisaalta päästänyt mitään varoittavia ääniä, joten tilanne lieni siis
kunnossa, mutta silti tietty levottomuus valtasi pikku delfiinin mielen,
eikä se ollut aivan varma, mitä tekisi. 
   Sitten näki Pikku Delfiini viereen lipuvan suurensuuren kalan, jonka
peräevistä vaahto jätti pitkän vanan, Pikku Delfiini oli vähällä vetää
vettä väärään kurkkuun, mutta se malttoi mielensä, ja kohosi veden
pinnalle. Ja katso, se näki tämän jättisuuren kalan päällä joitakin
outoja otuksia, joita se ei ollut koskaan ennen tavannut! Niinpä se
pirskotti vettä ja hyppäsi ilmaan katsomaan, mitä tapahtui vierellä...

   Merentutkimusalus Afrodite oli tavanomaisella tutkimusmatkallaan,
tutkimuksen aiheena tänään oli selvitellä lämpötiloja tämän riutan eri
puolella, ja aluksen miehistö otti koko ajan näytteitä vedestä ja
ympäröivästä ilmasta. Kannella seisoskeli ryhmä floridalaisia ihmisiä,
joita yhdisti yksi asia: he kaikki olivat töissä floridalaisessa
merisirkuksessa, joka oli erikoistunut erilaisten merenelävien
tuomiseen ihmisten silmien eteen. 
   Meri oli jo tänä päivänä niin kaukainen asia, että ihmiset maksoivat
rahaa siitä, että saattoivat nähdä vilauksen siitä elämänmuodosta, jotka
olivat jo jättäneet taakseen monta miljoonaa vuotta sitten, ja tämän
ryhmän sirkuksen tiloissa oli suuret akvaariot täynnä kaikenlaisia
mereneläviä: jättiläiskokoisia kilpikonnia, rauskuja, hummereita, vaikka
mitä...ainoa paha juttu koko hommassa oli se, että ihmiset eivät tulleet
katsomaan pelkästään mereneläviä, vaan he halusivat nykyään ja tänä
päivänä myös nähdä esityksiä: vaikka kukaan työntekijä ei suoranaisesti
ollutkaan sitä mieltä, että eläinten paikka oli häkissä, oli silti
taloudellisen rahoituksen takia ollut pakko kouluttaa muutamia
delfiinejä erilaisiin näytöksiin tekemään temppuja. Ja tämä ryhmä oli
täällä nyt rentoutumassa ja katselemassa uutta verta showhunsa, koska
toimintaa aiottiin laajentaa, ja delfiinienkään ei ollut hyvä koko
päivän esiintyä kerran tunnissa samoissa näytöksissä, tehden samoja,
sahaavia temppuja päivästä toiseen tauotta. Delfiinikin oli nisäkäs. 
   Ja silloin juuri Pikku Delfiini ponkaisi komeasti ilmaan, heilutteli
hetken pyrstöään ilmassa, oli hetken paikoillaan pelkkänä täydellisenä
värisevänä lihaksena ja putosi sitten takaisin mereen. Ryhmä huuteli
ihastuksesta ja taputti Pikku Delfiinille. 
   Komentosillalla seisoi kaunis nuori nainen vaalea pitkä tukka
poninhännälle sipaistuna aluksen kapteenin vieressä, ja hymyili
kauniiden hampaidensa kiillellessä auringonvalossa. Hän oli Diana
Kentrose, sirkuksen johtajatar, joka vastasi myös delfiinien
koulutuksesta. Hänestä oli aivan ihanaa saada delfiinit esiintymään,
katsella niiden tekevän opittuja liikkeitä päivästä toiseen, ja
yleensäkin pitää tätä hommaa pyörimässä päivästä toiseen. Se oli työ,
johon ei voinut kyllästyä!
-Katso tuota delfiiniä, Jack! Tuosta saisimme oivan lisän perheeseemme. 
   Ruorimiehen vieressä oleva pitkä mies kääntyi. Hän oli Jack
Anderson, sukua jollekin pohjoiselle kansalle, mutta vaikka hän oli iso
ja karski oli hän myös naisten seurassa tavattoman ujo. Diana ei ollut
hänelle enää nainen, Dianan Jack oli pakottanut mielessään ystäväksi,
mutta silti Jack tunsi aina jotain kummallista rinnassaan seisoessaan
Dianan vieressä. 
   Diana itse ei itse edes silloin tällöin huomannut kunnolla Jackia tai
pannut tätä sen kummemin merkille, Jack oli hänelle pelkästään vain
ystävä, joka tarjosi monenlaisia etuja elämässä, muun muassa Jack oli
kutsunut koko jengin laivaansa tähän risteilyyn, jonka kustansi
Kansainvälinen Merentutkimuslaitos, ja vaikka ulkopuolisia ei mielellään
virallisesti olisi saanut mukaansa ottaa, niin tästä kaikesta ei ollut
kenellekään mitään hätää: päivä oli kaunis, ja kukaan virkamieskään ei
varmasti ollut satamassa odottamassa tutkimuslaivan paluuta voidakseen
nipottaa määrärahan väärinkäytöstä tai muusta vastaavasta. 
   Niinpä kukaan ei huolehtinut mistään, aurinko paistoi, miehistö teki
laiskasti töitä täyttäen silti kaikki ne hommat, mitä heiltä vaadittiin,
ja tutkimustuloksia kertyi koko ajan suureen tietokoneeseen, joka
sijaitsi laivan keskellä Jackin hytin vieressä. 
-Et kai aio kahlita tuota delfiiniä akvaarioosi, kysyi Jack. -Se on
niin hieno ja vapaa...kunpa minäkin voisin olla... 
   Ja Jack tunsi taas outoa tunnetta seisoessaan näin lähellä Dianaa. 
Hänen olisi tehnyt mieli kertoa, kuinka paljon hän piti Dianan
olemuksesta, tämän kissanpehmeästä ruumiista, ja kuinka Jack olisi
enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä mieluummin painanut Dianan
ruumiin itseään vasten, ja tuntenut tämän lämmön sykkivän omaa,
haltioitunutta olemustaan vasten, mutta oli asioita, joita saattoi
kuvitella tekevänsä vain iltaisin, silloin, kun aurinko laski ja he
olivat tulossa kotiinpäin Dianan hiekkakirpulla lämpimän tuulen
tulvattaessa hiuksia ja saaden olon tuntumaan tyynestä ilmasta
huolimatta nuoreksi ja raikkaaksi. Jack oli saanut kapteeninpaperit
itselleen jo 23-vuotiaana, ja Diana oli ollut merisirkuksessaan vain
tavallisena työntekijänä ja rivimiehenä, kunnes entinen johtaja oli
eräänä aamuna keskellä näytöstä yhtäkkiä pudonnut ponnahduslaudalta
mereen, ja kuollut sydänkohtauksen ja hukkumisen yhdistelmään. Hyvin
merellinen tapa lähteä, sanoi saattoväki myöhemmin. 
   Dianalla oli jonkin verran kirjanpitokokemusta, ja hänet oli
myöhemmin valittu johtajaksi yhtenäisellä päätöksellä, koska hän oli
ottanut heti juoksevat asiat hoitoonsa vanhan johtajan kuoltua. 
Alunperin nimityksen oli pitänyt olla vain ihan tilapäinen, kunnes Diana
huomasi selviytyvänsä kaikesta siitä, mitä hänen eteensä lyötiin. Ajat
olivat vaikeita, ja koska Diana oli pitänyt eläinten koulutuksesta, oli
hän jäänyt edelleenkin hoitamaan sitä puolta sirkuksen toiminnasta, ei
enää sataprosenttisesti, mutta tarpeeksi hyvin sittenkin. 
   Mutta koskaan ei Jack ollut näillä iltaisilla ajeluilla jostakin
hyvästä kahvilasta tai ulkoilmaravintolasta kotiinsa päin uskaltanut
pyytää Dianaa kylään, hän oli hypännyt pois Dianan pysäyttäessä oman,
ränsistyneen talonsa eteen ja häippäissyt vaivihkaa taloonsa Dianan
kääntyessä kadulla ympäri. Jackin vanha, rumiluinen farmariauto oli
näin kesällä aivan uskomaton uuni, ja niinpä heidän silloin tällöin
lähtiessään ulos keskustelemaan oli paras ajoneuvovalinta tuo Dianan
vilpoisan avonainen hiekkakirppu. 
   Jonakin päivänä Jack tekisi sen - hän saisi siivottua kämppänsä
tiptopkuntoon ja soittaisi ja kutsuisi Dianan luokseen illalliselle. 
Diana saapuisi, valkoinen tukka harjattuna säihkien päänsä ympärillä
kuin leijonanharja, Jack sytyttäisi kynttilän, ja esiliina edessään
tarjoilisi uunistatullutta tulikuumaa lasagnea illalliseksi,
jälkiruoaksi jäätelöä ja mansikoita, sitten he menisivät ulos
terassille, missä miljoonat aallot iskeytyivät talon alla sijaitsevaan
rantakallioon, ja täällä kuistilla he joisivat kupin kahvia, pimeässä,
samaan aikaan kuin Jackin laajasta levyhyllystöstä valittu pehmeä
instrumentaalijazz tuudittaisi heidät lähemmäksi toisiaan... 
   Jack ravitseli itsenä irti näistä unelmista, ja näki Diana
tuijottavan. 
-Anteeksi, sanoitko jotain..?
   Ja Jack tunsi itsensä hämilliseksi Dianan nauraessa koko
olemuksellaan hänen hämilliselle tunteelleen. 
-Olit vain niin mielettömän ajattelevan näköinen, vähän samalla
tavalla, kuin sotalordi Nelson laivansa kannella ennen suurta
taistelua...painaako sinua jokin?
-Ei minua...niin, mitä sanoit?
-Sanoin vain, että eläintarhamme tarvitsee uusia asukkeja, ja minä
tarvitsisin apua. Tuo sininen delfiini on jotain, mitä haluat. 
Voimmeko pysäyttää, ja käydä nappaamassa sen kyytiin?
   Jack mietti hetken. Jos Diana jonakin päivänä pyytäisi häneltä
vaikkapa laivansa virta-avaimet ja pohjatapin heittääkseen ne veteen,
niin hän antaisi ne epäröimättä, mutta tämä eläintarhajuttu oli
jotakin, mistä Jack ei pitänyt...
-Meillä on valitettavasti mittaukset vielä kesken, ja ne kestävät noin
puoli tuntia, sitten olemme riutan toisessa päässä, ja voimme tulla
takaisin eri reittiä, vaikkapa Korallisolasta...nyt en voi pysäyttää
laivaa, liian monen miehen työt menisivät mäntyyn... 
   Jack näki, kuinka Diana rypisti kulmiaan, mutta Jack ei voinut tehdä
muuta. Tietokoneen mittaukset voisi pysäyttää, mutta Jack oli sitä
mieltä, että jokainen meren elävä oli luotu olemaan vapaana, ja siksi
hän inhosi kaikkia eläintarhoja ja muita vastaavia. Hän tiesi, että
Dianaa painoi raskas vastuu saada firma toimimaan ja tuottamaan, mutta
se ei auttanut: hänen omat ajatuksensa ja täydellisen vapauden
salliminen kaikelle elävälle oli jotain, jota Diana ei kyennyt
ymmärtämään. Jack toivoi, että jonakin päivänä Diana ymmärtäisi... 

   Puolen tunnin kuluttua olivat menopään mittauksen suoritettu, ja
laiva pysähtyi. Delfiinit illakoivat yhä vierellä, joten Jack joutui
karvain sydämin katsomaan, kuinka Diana ryhmineen alkoi valmistautua
delfiininappaukselle. 
   Diana vetäessä märkäpukua päälleen seisoi Jack vierellä, yrittäen
estää, mutta hän oli voimaton: hän kunnioitti tuon naisen koko olemusta,
ja vaikka hän olisi halunnut tehdä sinä hetkensä mitä hyvänsä, hän
pelkäsi käyttää kapteenin arvovaltaansa hyväksi, sillä hän pelkäsi
silloin menettävänsä jotain itsestään Dianan silmissä. Ja hän halusi
niissä silmissä tulla hyväksytyksi. Diana hääri touhukkaasti käskien
erään sirkuksen jäsenen varustaa hänelle saavillisen kalaa mukaan ja
ladata yhden tuoreista kaloista sopivalla määrällä huumausainetta. 
   Diana hyppäsi veteen kahden muun ryhmäläisen kanssa, ja kaksi muuta
olivat jo odottelemassa vedessä aluksen vierellä pienessä kumijollassa. 
   Diana ui lähemmäksi parvea. Evät liikkuivat vedessä, hän tunsi
loiskuntaa edessään ja häntä peloitti hieman, mutta hän heitti pelon
syrjään ja keskittyi siihen, mitä tuleman piti. 
   Nyt he olivat aivan parven keskellä. Delfiinit ympäröivät nämä uudet
tulokaat, rustoiset nokat ympäröivät heitä joka puolelta, valmiina
tappamaan tai vammauttamaan, mutta sitä ei delfiinien tarvinnut tehdä:
nämä ihmiset eivät olleet tehneet niille mitään pahaa tähän asti. 
-Kalasaavi, käski Diana. 
   Kumijollasta ojennettiin Dianalle saavi, ja tämä heitti ensimmäisen
satsin kalaa vähän kauemmas itsestään koettaen löytää sopivan
kandidaatin sirkukseensa. Hän näki häilähdyksen sinistä... 
   Siinä se oli! Pieni Delfiini hyppäsi ilmaan valtavan loikan
suihkauttaen vettä ympärilleen, ja putosi takaisin veteen. 
-Kala!
   Jollasta ojennettiin Dianalle huumausainetta sisältävä kala, ja Diana
sukelsi. Veden alla hän näki Pikku Delfiinin, jonka kauniit silmät
katsoivat häntä huvittuneen näköisinä. Diana tunsi olonsa kömpelöksi
apukuorensa alla, hänellä oli aivan kilpikonnamainen olo kun hän
vertaili mielessään itseään Pikku Delfiinin solmutykkimäiseen,
virtaviivaiseen olemukseen. 
   Diana tarttui kiinni Pikku Delfiinin pyrstöön, hetken tämä oli
paikoillaan, ja sitten lähti Pikku Delfiini liikkeelle. Diana pysyi
mukana. 
   Pikku Delfiini ui veden alla pienen matkan, ja nousi sitten pintaan
Diana yhä pyrstössään kiinni. Diana ojensi kädessään olevan kalan Pikku
Delfiinille, joka nielaisi sen näennäisen vaivattomasti, ja alkoi sitten
pitää tyytyväisyyttä ilmaisevaa ääntä ja paukutti vettä pyrstöllään. 
-Vene tänne!
   Diana oli delfiinin vieressä jutellen sille rauhoittavasti, ja hän
näki sameuden uivan delfiinin silmiin juuri, kun vene saapui. Jollasta
heitettiin silmukka, jonka Diana kietaisi delfiinin pyrstön ympäri, ja
sitten Pikku Delfiini nostettiin veneeseen varovasti. 
    Matka Afroditen vierelle sujui nopeasti, ja Afroditen sähkövinssi
nosti Pikku Delfiinin kumijollassa peräkannelle. Pikku Delfiini veteli
sikeitä onnellisena tietämättä, mitä ympärillä tapahtui. 
   Miehistön jäsenet alkoivat nyt viruttaa Pikku Delfiiniä merivedellä,
ettei sen nahka kuivuisi, ja opetaatiota jatkettiin niin pitkään, kunnes
Afrodite illansuussa palasi satamaan. Merisirkuksen väen kuorma-auto
ajettiin Afroditen viereen, ja Pikku Delfiini nostettiin ensin
Afroditesta laiturille purjekangassäkissä, ja siitä sitten käsipelillä
kuorma-autoon. 
   Jack seisoi komentosillalla sydämessään suuri murhe, ja Diana
vilkutti hänelle hyvästiksi kun ryhmä lähti pikapikaa ajamaan takaisin
sirkukseen. 

   Illalla oli Jackin mieli vieläkin raskas. Hän kokkasi itselleen
hyvän illallisen varmana siitä, että se veisi hänen masennuksensa pois,
mutta ei loppujen lopuksi kyennyt kunnolla edes syömään sitä loppuun. 
Hän päätti lähteä merisirkukseen katsomaan, miten tulokasta oikein
hoidettin. Parhaalla mahdollisella tavalla, tiesi hän, mutta se ei
silti poistanut pahan olon tunnetta hänestä. Oli kuin osa häntäkin
olisi vangittu vastoin tahtoaan. 
    Hän hyppäsi vanhaan farmariautoonsa ja lähti ajamaan kaupungin halki
kauniinkeltaisen ilta-auringon lämmittäessä avoinaisesta ikkunasta
Jackin naamaa. Hän sipaisi kädellä kasvojaan, totesi, että parta oli
ajamatta, ja häikäistymisen estääkseen hän kaivoi auton
hansikaslokerosta tummat aurinkolasit päälleen ja avasi radion. 
Rentouttava popjytä valtasi auton, ja vaikka Jack normaalisti olikin
jazz-miehiä, antoi hän aseman silti kuulua. 
   Jack pysähtyi liikennevaloihin, ja hänen viereensä tuli avoauto. 
Jack ei aluksi edes huomannut auton olemassaoloa, hänen mielensä
vaelteli Dianan ruumiissa, ja hän hätkähti hereille, kun hän kuuli
vierestään äänen:
-Huhuu...hei, kaunis poika!
   Hän vilkaisi sivulle. Neljä nuorta tyttöä, iältään noin
parikymppisiä, kauniita ja paahtuneita istuivat bikineissään vieressä
olevassa avoautossa, takapenkillä pari surffilautaa ja auto täynnä
nuoruutta, raikkautta ja estottomuutta. 
-Hei, lähdetkös surffaamaan? Meillä voisi olla sinulle jotain kivaa... 
   Ja tytöt nauroivat. Jack oli nolo, ja keskittyi katselemaan eteensä. 
-Hei, eikö miellytä? Kerropa, miellytänkö minä sinua?
  Jack katsoi uudelleen viereensä. Takapenkillä suklaanruskeaksi
paahtunut tyttö, jolla oli punaiset aurinkolasit päänsä päällä nousi
ylös, vilkaisi ympärilleen - ja veti pois bikiniensä yläosan. Jack ei
voinut muuta kuin tuijottaa ruskeaksi paahtuneita rintoja, jotka
värisivät ilmassa tytön heilutellessa vartaloaan puolelta toiselle. 
Muut tytöt autossa repesivät nauramaan. 
   Valot vaihtuivat, ja avoauto polkaisi tiehensä jättäen Jackin vanhan
farmarin köhimään kauas taakseen. Jack tiesi, minne tytöt olivat
menossa, hetken hän tunsi fiilistä seurata tyttöjä mutta totesi sitten,
että oli vain yksi ainoa nainen hänen elämässään, jota hän todella
halusi koko sielustaan ja sydämestään!

   Diana. Seisoessaan delfiiniskenarion altaan vieressä hän katseli,
kuinka Diana ruokki delfiineitä, mukana altaassa oli myös uusi tulokas,
Pikku Delfiini, joka näytti olevan suhteellisen ymmällään siitä, mitä
oli tapahtunut. Se ui vain ympäri ja ympäri allasta, etsien ulospääsyä,
ymmärtämättä sitä kohtaloa, joka sen oli tänne temmannut. Vaikka se
kuinka olisi miettinyt ja miettinyt pienillä aivoillaan, ei se olisi
kyennyt ymmärtämään sitä voimaa, joka heitti sen tähän paikkaan ja
aikaan kiinni. 
-Miten tulokas voi?
-Kuten tulokas yleensä, sanoi Diana ja suoristui. -Mutta minua
häiritsee se, että se ei halua syödä mitään. 
-Ehkä sillä ei ole nälkä. 
-Ehkä. Mutta mennään me nyt syömään. Minulla on!
   He menivät Dianan toimistoon, ja Diana sulki oven ja käynnisti
kauko-ohjaimella suuren kattotuulettimen. Jack katsoi ympärilleen. 
Täällä Diana teki töitä joskus kellon ympäri, huoneen vieressä oli
toinen, pienempi huone, melkeinpä kaappi, jossa saattoi tehdä ruokaa
tai vaihtaa vaatteita, koska bikinit eivät olleet kaikista soveliain
asu silloin, kun juteltiin rahoittajien kanssa tai tehtiin sopimuksia
suurista asioista. Diana inhosi vaatteita, hän viihtyi kaikista
parhaiten vähäpukeisena bikineissä, tai iltaisin farkuissa ja
ruudullisissa miestenpaidoissa, jotka oli kietaistu vatsan kohdalta
solmuun niin, että hänen kaunis ja siro vatsansa ja nätti napansa tuli
hyvin näkyviin. Jalassa sandaalit tai puukengät olivat juuri sopivan
vilpoisat, mutta esityksissä Diana yleensä pukeutui sitten hieman
naisellisemmin, päästäen tukkansa putoamaan olkapäilleen. 
   Diana ei meikannut juuri muuten kuin bailaamista tai esityksiä
varten, mutta usein hänelle ei jäänyt aikaa moiseen, ja siksi hän
käytti joskus aurinkolaseja sekä iltaisin kaupungilla että päivisin
esityksissä. Diana ei juurikaan edes tarvinnut meikkejä: hän toteutti
egoaan aivan hyvin ilmankin. Jackista Dianassa oli jotain uskomattoman
seksikästä, ehkäpä juuri se, että Diana ei tarvinnut mitään
ylimääräisiä temppuja tai trikkejä ollakseen nainen: hän oli hitusen
kumpaakin sukupuolta, toisaalta maskuliinisen aggressiivinen
tapellessaan liikemaailman kummallisuuksia vastaan, jotka muun muassa
vaativat kauniin naisen olevan tyhmän ja pitävän suunsa kiinni kun
puhutaan busineksesta, toisaalta taas eläimiä ja delfiinejä
hoivatessaan hyvinkin hellä ja huolehtivainen kuin Sisar Hento
Valkoinen - ainoastaan sillä erotuksella, että normaalit
sairaanhoitajat eivät käyttäneet mustaa kumipukua ollessaan
potilaidensa kanssa läheisessä tekemisissä! 
-Istu alas. Mitäpä haluat? 
-Vaikkapa Cokiksen, kiitos. 
   Diana häippäisi keittiöön, palasi sitten sieltä kaksi tölkkiä
mukanaan, ja heitti toisen Jackille ja avasi itse oman kevytkaljansa. 
-Ihana päivä merellä, eikö?
-Kyllä, tällaisina päivinä sitä joskus miettii, teenkö minä töitä
ollenkaan vai onko kaikki ihan lomaa, josta minulla ei ole
aavistustakaan. 
-Sinä olet onnellinen mies. Tiedät, mitä teet, ja kun jätät laivan
taaksesi, ei sinulla ole mitään huolta mistään, paitsi seuraavasta
ajosta. Me tarvitsemme tähän firmaan jotain uutta verta, rahoittajat
eivät luota minuun niin paljon, kun he luottivat Old Maniin,
mutta...minähän olen vain nainen!
-Totisesti olet, sanoi Jack, mutta ei ääneen. 
   Diana jatkoi:
-Luulen, että muutaman delfiinin saaminen lisää tänne ja niiden nopea
pikakoulutus mahdollistaisi päivitäisen esitysmäärän lisäämisen
muutamalla, ja se antaisi meille lisää pääsylipputuloja. Pelkkä
akvaario ei enää porukkaa kiehdo, ja siksi tarvitsemme jotain uutta... 
-Jos menisit merenneidoksi uimaan delfiinien joukkoon, sanoi Jack ja
punastui. Hän kuvitteli hetken Dianaa, tukka kauniisti päälaen
ympärillä kivellä sivuttain istumassa, alaruumista verhoaisi
kalanpyrstö, ja hänen yläosansa olisi paljas: suloiset rinnat lepäisivät
kosteina hänen ruumiissaan kiinni kuin kaksi simpukkaa merenpohjassa... 
   Diana nauroi, ja Jack nolostui entistä enemmän. 
-Ei mutta, siinähän olisikin ideaa...jos joku kouluttaja menisi veteen
delfiinien joukkoon, ja... 
   Diana pakeni ulos huoneesta jättäen Jackin ihmettelemään orpona, että
mitä tehdä. Hän maisteli hieman Cokistaan, ja meni sitten ulos
katsomaan, mitä Diana puuhaa. 
   Hän löysi Dianan delfiiniskenariosta, ja siellä Diana jutteli ja
elehti muiden kouluttajien kanssa. Jack jäi hieman hämillään juomaan
Cokistaan loppuun, ja päätti olla menemättä mukaan keskusteluun. 
   Kesti noin kymmenen minuuttia, ja ryhmä erkani. Diana kääntyi
ympäri, ja suuntasi kulkunsa Jackin luo... 
   Ja taas kerran joutui Jack sen saman lumouksen valtaan, mihin hän oli
niin monta kertaa aikaisemminkin joutunut: Diana käveli häntä kohti
tuskin koskettaen maata, ja sitten Diana pysähtyi Jackin eteen, ojensi
kätensä ja halasi tätä lujasti. Jack oli hämillään, mutta onnellisena,
ja koetti olla läikyttämättä Cokistaan maahan. Hän tunsi Dianan rinnat
itseään vasten, ja koetti astua taaksepäin. 
-Jack, se oli loistoajatus. Täydellinen idea! Me alamme kokeilla ja
kouluttaa eläimiä uudella tavalla huomenna, mutta tätä täytyy juhlia. 
Lähdetäänkö kaupungille illalla?
   Jack nyökkäsi. Hän olisi lähtenyt vaikka mihin Dianan kanssa. 
Paitsi veteen hakemaan lisää delfiinejä sirkukseen. 

   Illalla istui Jack heidän yhteisen lempipizzeriansa terassilla. Jack
oli pukeutunut vähän tuoreimpiin farkkuihin, käynyt suihkussa ja ajanut
partansa. Hänen päällään oli koruton valkoinen T-paita, ja hänen
sydämensä oli onnea tulvillaan. Hän siemaili Cokistaan, katseli autoaan
ja ihaili sitä pientä suurta ihmettä, kun hämärä alkoi ottaa
ensimmäistä otettaan tästä kaupungista. Puut ja palmut alkoivat
hitaasti mutta varmasti menettää sävyjään, taivas alkoi tummeta, ja
auringon viimeinen keltainen polte alkoi viilentyä. Jack oli juuri niin
onnellinen, kuin rakastunut mies vain voi olla. Hänen mielensä oli
raikas ja sydämensä kohdalla, ei siinä, missä ihmisen oikea sydän on,
vaan siinä, missä rakastuneen sydän on, hän tunsi kirpeää painoa:
rakkautta ilman avoimuutta, tunteita, jotka oli pakko kätkeä, jotta
huominen tulisi taas tämänpäiväisenä, ja mitään tärkeää ei menettäisi
pois itsestään ja elämästään. 
   Diana oli jo kymmenen minuuttia myöhässä. Ei hätää. Hän oli
tottunut siihen. 
   Jack tilasi toisen Cokiksen, ja vihdoin, puoli tuntia sovitun
määräajan jälkeen hän kuuli hiekkakirpun ääntä, ja Diana pyyhälsi
pizzerian viereen autollaan. 
   Diana sammutti moottorin, istui hetken autossa kuin kooten
ajatuksiaan, ponnahti sitten ulos autosta reippaasti, ja alkoi kävellä
kohti pizzerian sisäänkäyntiä. Jack näki, kuinka miesten päät
kääntyivät, ja hän tunsi ylpeyttä siitä, että Diana suuntaisi kohta
kulkunsa hänen pöytäänsä. 
   Diana tuli ovesta sisään, pysähtyi, ja juuri kun hän oli kääntämässä
päätään Jackin pöydän suuntaan kuuli Jack äänen Dianan sivustalta. 
   Pöydässä istui ruskeaksi paahtunut rantapapu kultaisia ketjuja
kaulassaan, ympärillään hälisevä joukko nuoria, remuavia ihmisiä. 
-Hei Diana! Mitäs sinä?
-Kiitos, hyvää vaan, entäs itse?
-Joo, me juhlitaan tässä semmoista suurta merkkipäivää, yksi kaveri
tässä lähtee kohta armeijaan, ja meillä on pikku pippalot. Istu
pöytään!
   Diana istahti alas, ja hän otti ainoan vapana paikan pöydässä, joka
oli seinän puolella, joten Jack jäi varjoon toiselle puolelle terassia. 
Jack mietti hetken mitä tekisi, ja sitten hän päätti tilata itselleen
pizzan ja odotella, että Diana tulisi tuosta porukasta hänen pöytäänsä. 
   Vihdoin Diana huomasi Jackin olemassaolon, ponnahti pystyyn, huitoi
kädellään:
-Hei Jack! Ota lasisi ja tule tänne!
   Jack nappasi pizzalautasensa ja lasinsa käsiinsä, ja käveli terassin
poikki. 
-Hei kaiki: tässä on Jack. Hei Jack, tässä on kaikki, suoritti Diana
esittelyn ja porukka nauroi, kultaketjuisen nauraessa kaikista koviten. 
-Sinulla tuntuu olevan paljon ystäviä tässä ravintolassa, sanoi
kultaketjuinen poika Dianalle. 
-Oikeastaan.., aloitti Jack. 
   Jack ei ehtinyt kertoa asiaansa loppuun, kun häntä vastapäätä oleva
ihminen nappasi hänen lasistaan kiinni, kysyi "Saanko maistaa?" ja
nappasi pikku huikan... 
-Hyi helvetti...kokista, yök! Mikset voi juoda viinaa, kun kaikki
muutkin?
-Jack ajaa laivaa, sanoi Diana. 
-Mitä, onko se rämistävä farmari tuossa pizzerian edessä se suuri ja
mahtava valtamerilaiva, kysyi kultaketjuinen ja porukka repesi
nauramaan. 
   Dianakin hieman hymyili vitsille, mutta Jackin korvia kuumoitti. 
Kyseinen porukka oli esittänyt hänelle huomautuksia hänen
parkeeratessaan koviakokenutta autoaan ravintolan eteen, mutta Jack ei
ollut niitä miehiä, joka olisi jaksanut ottaa ongelmia moisesta. 
Dianakin oli monta kertaa yrittänyt saada Jackia myymään vanhan romunsa
pois ja ostamaan Merentutkimuslaitoksen aluksen kapteenille sopivan
auton, mutta Jackilla oli aina muita kiireitä, auto oli hyvä väline, kun
Jack teki ostoksiaan kaupungilla, siihen sai ängettyä monta
jazz-levyä...eikä Jack enempää elämältään kaivannutkaan. Afrodite oli
se, joka oli luotu liikuttamaan häntä paikasta toiseen, ja se riitti
hänelle aivan mainiosti. Auto oli vain väline kuljetukseen. Yksikään
maailman auto ei voinut tarjota Jackille sitä mitä Afrodite. Ja vain
yksi ainoa maailman nainen olisi kyennyt siihen... 
-Hei Diana, lähde meidän kanssamme diskoon bailaamaan, revitellään
oikein kunnolla, totesi kultaketjuinen. 
-Mielelläni, Jean, mutta... 
   Diana loi silmäisyn Jackiin. 
-Jack, haluatko lähteä?
-Totta kai hän haluaa, sanoi Jean. -Viedään Jack johonkin paikkaan,
missä on jotain parempaakin kuin jotain Cokista! Vaikkapa...kokista! 
   Porukka repesi jälleen, ja kaikki alkoivat tehdä lähtöä. 
-Me mahdumme minun minibussiini koko jengi, sanoi eräs seurueen jäsen,
parrakas silmälasipäinen, ja niin he suunnistivat ulos pizzeriasta ja
kävelivät kadulla olevan Volkswagenin luokse. 
   Jack mutisi, että hän voisi ottaa oman autonsa, mutta nähdessään
Jeanin auttavan Dianan hellästi ylös bussiin tuli hän toisiin
aatoksiin, ja päätti ottaa sittenkin bussin. 
   Porukka lappasi sisään, ja Jack jäi odottamaan vuoroaan. Bussi
tulikin äärimmäsen täyteen, ja yhtäkkiä Jack huomasi, että kaikki paikat
olivat jo menneet. 
-Hei, Jack jäi, kiljaisi eräs seurueen naispuolisistä jäsenistä. 
-Tehdään tilaa, totesi Jean. -Diana, nouse ylös!
   Diana kohottautui, Jean siirtyi yhden penkin verran oikealle ottaen
Dianan entisen paikan bussissa ja vetäisi kädellään Dianan syliinsä. 
-Hyppää kyytiin, kapteeni, että tiedämme, mihin suunnistamme!
   Jack hyppäsi sisään, sulki oven, kuljettaja käynnisti bussin ja lähti
liikkeelle. 

   Diskon ulkopuolella porukka purkaantui ulos, naureskeli ja kohensi
vaatetustaan. Jack katsoi paikkaa, ja voihkaisi hiljaa. 
   Tämä paikka oli vähän toista kuin se, mihin hän oli tähänastisen
elämänsä aikana tottunut. Tämä paikka oli meneville ja rikkaille
nuorille ihmisille, paikka, jossa isän asema ja lompakon paksuus
määrittelivät enemmän kuin ajatusten viisaus tai koettu elämä. Sanalla
sanoen: tämä paikka oli juuri sellainen, josta Jack olisi mieluummin
pysynyt poissa, tämä ei lainkaan vastannut Dianan ja hänen normaalia
kantapaikkaansa, jossa saattoi keskustella rauhassa asioista, joka oli
täynnä hämyisiä pieniä loosheja vakavaa keskustelua varten ja jonka
ilmapiiri oli muutenkin rauhallinen. Tämä pintakiitopaikka oli kovaa
menoa varten, ja porukka olikin ladannut itseään täyteen jo pizzeriassa,
joten heille oli illasta tulossa normaali bailausilta. 
   Kuullessaan ääniä ympärillään tunsi Jack olevan enemmän irti ajasta
kuin koskaan aikaisemmin - hänen ajastaan...HEIDÄN ajastaan, ajasta,
joka oli niin erillinen ja kuitenkin niin yhteinen, ajasta, joka liittyi
niin läheisesti siihen, mitä Jackin toinen olemus oli joskus kokenut,
niin erillään irrallaan tästä kaikesta. Ja mikä hän oli sitä
muuttamaan? Olosuhteet olivat jo valmiina olemassa häntä varten, ajatus
siitä, että kaikki katoaisi hänen ympäriltään ei koskaan ollut
huolestuttanut häntä, hän tiesi tulevansa toimeen missä tahansa oloissa:
mahdollisissa ja mahdottomissa. Molempia hän oli elämänsä aikana
kokenut, pienissäkin vaikeissa hetkissä oli oma mahdottomuutensa, ja ne
hän oli aina selvittänyt tyylillä, ja suuret mahdottomuudet olivat myös
sujuneet, joskus siipi maata viistäen, mutta aina sen jälkeen hän oli
päässyt lentoon, irronnut pois siitä kaikesta, mikä häntä kahlitsi. Hän
tiesi tulevansa toimeen ilman kaikkea, ilman Afroditea, ilman
jazz-levykokoelmaansa...jopa ilman Dianaa, mutta ilman itseään hän ei
olisi enää mitään, jos kaikki toivo otettaisiin häneltä tällä hetkellä
pois taistelisi hän sen itse takaisin, jos kaiki valot hänen ympärillään
sammuisivat, tietäisi hän silti, että hän ei olisi yksin. Hänellä oli
hänen voimansa takanaan valinnoissaan, ja se riitti. 
   Ja nähdessään Jeanin häipyvän diskon sisäänkäyntiä kohti Diana
kainalossaan päätti hän seurata, vaikka hän tiesi illasta tulevan
tylsän. Ja syvällä sisimmissään hän tiesi ja pelkäsi, että myös
erittäin kiduttavan.

   Poppoo pääsi ovivahdin luokse, joka pokkasi, ja päästi porukan
sisään, ja tervehti jokaista hymyillen. Kun tuli Jackin vuoro vetääntyi
ovivahti kuoreensa, antoi hymyttömän ilmeen vallata taas naamataulunsa
ja silmäili Jackia yltäpäältä.  
-Herran farkut eivät ole oikein puhtaat... 
   Jack tunsi sisällään kasvavaa vimmaa, hitunen adrenaliinia pääsi
hänen kehoonsa mutta hän malttoi mielensä ja sanoi hymyillen:
-Otin ne juuri tänä iltana liinavaatekaapista. 
-Sorry, mutta ne ovat todellakin likaiset... 
   Jack katsoi edelläänmenevän seurueen selkämystä. Tämä vielä puuttui!
Mitä hän nyt tekisi? Jos hän olisi omalla autollaan, hän voisi käydä
kotonaan vaihtamassa suorat housut jalkaansa, vaikka hän etäisesti
muistikin, ettei ollut pessyt pyykkiä pitkään aikaan...mutta autopahus
oli mailien päässä täältä, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä
sinne, ja ehtiä takaisin ilman, että olisi puoliyö... 
-Ystäväni menivät tuossa edellä. Me juhlimme...juhlimme Frankin
synttäreitä. Frank lähtee intiin kohta. Minun pitäisi pitää puhe... 
   Poke vilkaisi seuruetta, ja käänsi sitten päänsä Jackiin päin... 
-En oikein tiedä... 
-Olen L.A:sta. Olen tuntenut Jeanin monen monta vuotta, ja Jean pyysi
minua pitämään hienon puheen, ja en voi pitää sitä aidan tällä puolella,
enhän? Paitsi jos tarjoilette vodkaa on the rocks tännekin?
-No, olkoon menneeksi...mutta muista ensi kerralla sitten ottaa vähän
puhtaampaa yllesi!
-Selvä selvä, sanoi Jack, ja oli hetkessä sisällä. 
   Hänestä tuntui vähän siltä, että hän olisi tullut eri planeetalle. 
Porukka sisällä oli pukeutunut hienoihin vaatteisiin, Jack huomasi
olevansa paikan ainoa mies, jolla oli farkut jalassa, muutama tyttö
löytyi sentään istumassa nuo ajattomat tekeleet päällään, mutta näiden
asuste oli päivittäismuodin huipentuma. Jackin Levikset oli ostettu jo
monta vuotta sitten, ja ne olivat palvelleet hyvin. Sen niistä kyllä
näkikin, ja ehkäpä ne olivat aikojen pyöriessä eteenpäin menettäneet
osan alkuperäisestä loistostaan, mutta ne toimivat edelleen hyvin, ja
olivat pirun mukavat jalassa. 
   Jack etsi baaritiskin, tilasi Cokiksen, sai sen pyynnöstään
huolimatta jäillä varustettuna, mistä ei tykännyt lainkaan, maksoi, ja
lähti etsimään seuruetta. Tämä oli hakeutunut erääseen pöytään, jossa
oli jo joitakin muita tyyppejä, ja kaikki paikat tuntuivat olevan
täynnä. Jack käveli silti lähemmäksi, ja tapasi Dianan, joka joi
hajamielisesti lasistaan istuen Jeanin sylissä. Jeanin kädet lepäsivät
Dianan kupeella, ja pöydällä oli Jeanin lähes koskematon kaljalasi. 
   Mustasukkaisuuden aallot kiehuivat Jackin sisällä, mutta hän ei
voinut tehdä muuta, kuin rauhoittua: Diana oli siinä omasta vapaasta
tahdostaan, joskin näköjään Jackin unohtaneena, joten ei ollut mitään,
mitä voisi tehdä. Diana ei ollut luotu häntä varten, eikä hän näköjään
koskaan Dianaa, ja Jean tarjosi Dianalle jotain, mitä Jack ei olisi
koskaan kyennyt tekemään: itsevarmuutta. Tieto tästä kaikesta sai
Jackin olon tuntumaan pahalta, ja niinpä hän kääntyi ympäri, etsi yhden
neljän hengen vapaan pöydän, ja istui siihen. 
-Kato, aurinkolasimies, hei!
   Jack nosti päätään ja näki vieressään hymyilevän tytön, joka näytti 
täysin oudolta. 
-Etkös muista?
   Jack pudisti päätään. 
-Tuossa päivemmällä, Sunny Roadilla, vähän ennen Pyöreän Rannan
käännöstä, minä olin siinä autossa!
   Nyt Jack muisti tai oli muistavinaan. Tämä ei ainakaan ollut se
itsensäpaljastaja. Mutta mukavannäköinen tyttö kuitenkin. Jack hymyili
tytölle osaamatta sanoa yhtikäs mitään. Tytön hymy kuoli. 
-No, oli kiva tavata...moi!
   Ja tyttö häipyi väkijoukon keskelle, Jack yritti muistaa, minkä
näköinen tyttö oli, mutta ei kyennyt, ja vaipui sitten unohdukseensa ja
Coca-Colaan. 
   Ilta kiisi eteenpäin, ihmiset tapasivat, menivät tanssimaan, joivat
ja tutustuivat näennäisen vaivattomalla tavalla, juttelivat toisilleen
ilman oikeita sanoja ja hymyilivät ilman todellisia tunteita. Jack näki
jo illan ensimmäisen parin suutelevan ahnaasti tanssilattialla, DJ
vaihtoi jotain vähän rauhaisampaa ja äkkiä lattia oli täynnä tanssivaa
porukkaa, joka kietoitui toisiaan lähemmäksi yhä kasvavana massana. 
Jack vilkaisi sivulleen ja näki Dianan siirtyneen Jeanin viereen
istumaan, ja he keskustelivat näköjään jostakin hauskasta, koska Jean
sai Dianan hymyilemään helposti ilman vaivaa, niin helposti, että Jack
onnistui samaan vain ihan vahingossa, silloin kun hän sanoi jotain
typerää tai odottamatonta, josta hän säpsähti itsekin. 
   Porukka tanssi edelleen lähekkäin, ja Jackin alkoi tulla paha olo,
olo siitä, että hän ei kuulunut tänne, kun hän oli ainoa selvä koko
kännisessä porukassa, ainoa, jolla ei näköjään mennyt kovaa, ainoa,
jonka vaatteet olivat vuosikausia päällä olleet ja palvelleet. "Jos
olet nuori, voit järjestää asiasi hyvin. Kun ensimmäinen ryppy
tulee..." ajatteli Jack, huokaisi ja otti hörpyn Cokiksestaan. 
-Hei, mitä sinä täällä?
   Jack kääntyi ympäri liikkuvassa, maahankiinnitetyssä tuolissaan, ja
näki Dianan seisovan vieressään. 
-Oikeastaan voisin tulla tähän vähän juttelemaan, järkeili Diana ja
istahti Jackin viereen. Jack ei voinut olla katselematta hänen
rintojaan, jotka helähtivät punasiniruudullisen paidan alla kevyesti
kangasta vasten. Jack otti äkkiä lisää kokista peittääkseen kasvojensa
hätääntyneen ilmeen. 
-Minä olen vähän kännissä, sanoi Diana horjahtaen hitusen. 
-Niin todellakin olet, sanoi Jack, eikä vieläkään ääneen. 
-En minä yleensä dokaa, mutta nyt...sorry muuten se, että myöhästyin,
mutta olin sen uuden tulokkaan luona, ja meni vähän pitkäksi. Se raukka
ei suostu syömään mitään. Se vain...on. Olisi kai ensin pitänyt
tarjota sille ihan tavallista kalaa, mutta nyt se on liian myöhäistä. 
Raukkaparka pelkää kai sitä, että sille käy taas samoin, jos se syö... 
-Miksei sitä voisi päästää vapaaksi?
   Diana loi Jackiin kiukkuisen katseen, ja Jack katui heti sanojaan. 
-Sen kaiken helvetinmoisen duunin jälkeen, jonka me teimme? Päästää
vapaaksi! Hah! Sirkus tarvitsee nuorta verta, rahoittajat kyttäävät kuin
petolinnut odottamassa, jos kaikki ei mene ihan niinkuin pitäisi - zwap,
sirkus kiinni ja se siitä!
   Jack päätti olla hiljaa, Diana käänsi päänsä pois ja nosti lasin
huulilleen. Jean aineellistui kuin tyhjästä Dianan viereen. 
-Lähdetkö tanssimaan, kysyi Jean. 
-En! 
   Jack tunsi sisällään riemua, eikä malttanut olla hymyilemättä
tyytyväisen näköisenä. Jean kumartui lähemmäksi Dianaa... 
-Hei, miksi sinä itket?
   Jackin juoma oli vähällä mennä väärään kurkkuun. Mitä ihmettä?
-Saatanan perseenreikä, mitä sinä itketytät naista?
   Jean otti askeleen lähemmäksi Jackia. Jack nousi ylös, ja lähti
liikkeelle kohti Dianaa ottaakseen selvää, mikä oli hätänä, kun hän
äkkiä huomasi kävelleensä päin seinää. Hän lennähti taaksepäin, ja
putosi lattialle käsittämättä, mistä oli kyse. 
   Jack makasi siinä hetkisen liikkumatta, sitten hän puisti päätään, ja
nousi istuvaan asentoon. Diana katseli tapausta kauhistuneena Jeanin
selän takana... 
-Jean, jätä Jack rauhaan. Hän ei ole tehnyt mitään!
-Onpas, sinä olit äsken ihan kunnossa. Tuo kusipää ei pääsekään vähällä
tästä!
   Jack nousi hitaasi pystyyn. Hänen elimistönsä pumppasi hänet täyteen
adrenaliinia, ja diskomusiikki nousi kuin Dopplerin punasiirtymä, ja
kaikki äänet hänen ympärillään samaistuivat vain yhdeksi puuroksi. 
   Hän oli viimeksi elämässään oluut näin kylmänrauhallinen, kun hän oli
käynyt jättämässä kapteenilinjan loppukokeen valvojalle. Hän tiesi
tismalleen, mitä hän tekisi. 
   Jack otti hitaasti askeleen kohti Jeania, huitaisi ilmaan vasemman
koukun, joka oli suunnattu Jeanin naamaa kohti. Jean väisti hitusen, ja
sinä aikana kumartui Jack äkisti ja tipautti oikean suoran Jeanin
vatsaan. 
   Jeanin naamalle tuli yllättynyt ilme, ja hän huitaisi vasemman suoran
Jackin naamaan. Jack otti sen vastaan, oli ehkä pari sekuntia
tyrmistyneenä ja sitten pamautti kaksi iskua Jeanin rintakehän yläosaan. 
Jean vajosi lattialle. Jack kääntyi ympäri. Hän huomasi parrakkaan
miehen, joka oli ajanut volkkaria, tulevan suoraan häntä kohti. 
   Jack nosti vasemman kätensä ilmaan enemmänkin suojatakseen itseään
kuin tapellakseen, ja mies sattui juuri kävelemään siihen. Hän kolautti
otsansa kipeästi Jackin rystysiin. 
-Outs, sanoi mies. Jack astui askeleen lähemmäksi ja nappasi miestä
kevyesti palleaan. Mies tipahti, ja Jack ojensi oikean kätensä miehen
vasenta taskua kohti pitäen tätä pystyssä vasemmalla kädellään. 
   Jack nappasi pienoisbussin avaimet käteensä, kääntyi Dianaa kohti,
nappasi tästä otteen kädellään ja lähti juoksemaan tanssisalin läpi
Diana perässään kohti uloskäyntiä. 
   Uloskäynnin ovivahti oli huomannut jotain hässäkkää tanssilattian
suunnalla, ja oli ilmeisesti juuri lähdössä katsomaan tapahtunutta, kun
Jack ja Diana pyyhälsivät vastaan. Jack näki, että mies ei aikoisi
päästää häntä ja Dianaa ulos. 
-Pois tieltä, tämä nainen synnyttää, karjaisi Jack ja ovivahti
jähmettyi paikoilleen. He olivat ulkona!
   He ryntäsivät nopeasti pienoisbussin viereen, Jack avasi oven, antoi
Dianan mennä edellään sisään ja painui itse perässä. Hän sytytti
moottorin, laittoi valot päälle, heitti ykkösen sisään ja antoi palaa. 
   Hiekka pöllysi bussin renkaiden alla, kun Jack hyökkäsi liikkeelle. 
Jeanin kaverit tulivat ulos ravintolasta, karjaisivat nähdessään bussin,
mutta Jack antoi siinä tilanteessa heille piutpaut ja keskittyi
ajamiseen. Sitten hän kuuli naurua vierestään ja kääntyi katsomaan... 
   ...vieressä nauroi Diana kuin viimeistä päivää, hekottaen lähes
hysteerisesti, mutta kuitenkin selväjärkisesti. Jack käänsi taas
katseensa tiehen. 
-Mitä helvettiä sinä oikein hekotat?
   Kesti monta minuuttia, ennekuin Diana kykeni vastaamaan. 
-Sotalordi Nelson, taistelu ohi, yksikään ei kuollut, kaksi vihollista
haavoittunut, yksi meidän mies ja yksi panttivanki...hih hih hih hih
hii... 
   Jack antoi Dianan jatkaa nauramista ja mietti. Kaksi pahoinpitelyä. 
Törkeä varkaus. Mitäköhän vielä? Valehtelu ovimikolle, korjataan se
kahdeksi valehteluksi, ravintolasta poistuminen ilman
juomarahaa...syytelista oli pitkä. Mutta hän tunsi todella elävänsä!
-Onko sinulla eläintarhan avaimet?
   Diana vilkaisi häneen uteliaasti. 
-On. Kuinka niin?
-Odota, niin näet... 

   Saapuessaan delfiiniskenarioon odotti Dianaa ja Jackia ikävä yllätys:
Pikku Delfiini ei ollut tuntunut liikahtavankaan viimeisiin tunteihin. 
Se makasi täysin liikkumatta paikallaan matalassa päässä allasta, se
hengitti, mutta kaikesta näki, että sillä ei mennyt kovaa. Pikku
Delfiini oli vajonnut tilaan, josta ei enää ollut poispääseminen: se oli
sopeutunut siihen, että ainoa tapa päästä pois tästä kaikesta oli
kuolema. Ja sen se valitsisi itse. 
-Voi taivas, puuskaisi Diana. 
-Autatko minua, kysyi Jack. 
-Mitä aiot tehdä?
-Viedä sen mereen. Tuo eläin on päättänyt luopua elämästä, ja jos me
haluamme, että se toipuu, on se saatava pois täältä niin pian kuin
suinkin!
   Diana ja Jack eivät varsinaisesti päättäneet tehdä sitä yksin, mutta
tähän tilanteeseen tuntui pahalta sotkea ketään ulkopuolista mukaan,
niinpä Jack kantoi otsasuonet pullistuneina delfiinin pikkubussiin,
Diana kantoi koko nuoruutensa voimalla viitisentoista vesisankoa vettä
autoon, ja Diana lukitsi portin, ja he lähtivät matkaan. 
   Jack ajoi varovasti, Diana huljutteli delfiinin kaunista nahkaa
vedellä pitäen huolta siitä, että yksikään kohta ei jäänyt kuivaksi. 
Delfiini makasi aivan hiljaa bussin penkillä, sen ennen niin kirkkaista
silmistä oli kaikenlainen elämä jo lähes kadonnut, ja se odotti vain
tuskiensa poistumista vain sillä tavalla, kun vain eläin voi odottaa
itsensä vapaaehtoisesti tappaen. 
   He ajoivat lähimmälle rannalle, Jack beti pikkubussin aivan
merenrajaan, pysäytti moottorin, ja hyppäsi ulos ovesta. 
   Hän kiipesi autoon sisään sivuovesta, otti tukevan otteen Pikku
Delfiinistä ja ähisten kiskoi itsensä ulos ovesta. Sitten hän jalat
horjahdelleen alkoi kantaa delfiiniä kohti merta. 
   Otettuaan ensmmäiset askeleet oikeassa meressä tuntui Jackin mielessä
jotekin sykähdyttävältä. Tämä hänen olisi tehnyt mieli tehdä jo
aikaisemminkin, ja tämän hän tekisi mielellään kaikille maailman
eläintarhojen asukeille, paitsi että jääkarhujen ja leijonien kohdalla
hän voisi ehkäpä harkita uudestaan, kantaisiko ne itse vapauteen. 
    Vihdoin, kun vettä oli vyötäröön saakka pysähtyi Jack. Hän kuuli
loisketta vierellään, ja vilkaisi sinne. Diana kahlasi vielä muutaman
askeleen, ja pysähtyi sitten. 
-Hyvästi, Pikku Delfiini, sanoi Diana, ja koski vielä kerran delfiinin
kylkeä kädellään, jolla oli valellut huolellisesti vettä delfiinin
kylkeen koko pitkän matkan ajan. 
   Jack laski delfiinin veteen, ja otti itse askeleen taaksepäin. Pikku
Delfiini oli hetkisen aivan liikkumatta, ja sitten he näkivät sen
pyrstön kääntyvän, ja kuin yhtenä ainoana lihaskimppuna otti Pikku
Delfiini suuren syöksähdyksen eteenpäin. 
-Jihuu, kiljui Diana ja Jack hymyili, kun delfiini opetteli taas uimaan
suurissa vesissä, jonne se kuului nyt ja iänkaikkisesti. Jack kietoi
kätensä Dianan vyötäisten ympäri, ja Diana ojensi oikean kätensä, ja
ankkuroi sen tiukasti Jackin lihaksikkaaseen olkapäähän. Yhdessä he
seisoivat siinä keskellä yötä puoliksi veden alla, aavan meren rannalla,
tuona valoisana loppuillan hämäränä, kun ainoat laineet aiheutti
villisti merelle uiva delfiini. 

   (c) Jyrki Ollinen 1988 - 1996

   Omistettu Mialle.