Faith No More oli eräs nykymusiikin mielenkiintoisimpia suuntauksia, bändi joka olemassa olonsa aikana saavutti mm. Suomessa suurta menestystä sekä musiikillisilla ansiollaan että erittäin rankalla lavashowllaan.
Bändi onkin muistellut Suomen keikkojaan lämmöllä: mm. rumpali oli syttyä tuleen Suomessa juhannuskeikalla sen jälkeen kun hän oli valellut itsensä yltäpäältä hyttyskarkoitteella ja hän aloitti soittamisen liian lähelllä valonheitintä. Samoin jotakin bändin kundeista jahtasi suomalainen kaunis, nuori ja vaalea naislääkäri kumihansikas kädessään ympäri asuntovaunua tarkoituksena saada työnnettyä bändiläisparalle valiumia takapuoleen - ko. jäsen oli erehtynyt valittamaan festarilääkärille selkäkivuistaan.
Faith No Moren ura alkoi 1980-luvulla. Kasa harrastelijamuusikoita onnistui saamaan itselleen levytyssopimuksen ja erittäin amatöörimäisesti tehty "We Care a Lot" nousi tanssilistoille ja muillekin listoille ympäri maailmaa. Faith No Moren suosio kuitenkin hiipui ja ihmiset unohtivat bändin totaalisesti. Toinen levy "Introduce Yourself" ei paljon tilannetta parantanut.
Faith No More päätti kehittyä. Pojat alkoivat treenata hurhasti ja päätyivät antamaan laulusolistilleen kenkää. Uudeksi solistiksi löytyi silloin 18-vuotias Mike Patton. Faith No More meni studioon ja teki varmasti maanisimman levynsä "The Real Thing", josta löytyy yksi maailmanhistorian angtisimmista kappaleista "Epic", joka nosti Faith No Moren uskomattoman korkealle. Levyltä löytyy myös allekirjoittaneen FNM-suosikkiraita, maanis-depressiivis-seksuaalisen rakkauden kuvaus "Zombie Eaters".
Tämä ei vielä riittänyt. Pojat jatkoivat edelleen keikan heittämistä ja hurjaa treenailua. Seuraavaksi julkaistu "Angel Dust" oli kriitikoidenkin mieleen, sillä ihmiset myönsivät vihdoin ääneen Faith No Moren musiikillisen ammattitaidon kehittyneen huikeaan pisteeseen. Täytyy sanoa että pojat olivat uskomattoman huonoja muusikoita ensilevyn aikoihin, mutta pääsivät sitten rankan treenaamisen ja keikkailun jälkeen todella hienoon löylykuntoon. Angel Dust -levyn hitiksi nousi B-puolen singlenä levyn ulkopuolelta julkaistu kierrätysbiisi "I'm Easy", jossa laulusolisti Mike Patton viettää rauhallista ja pitkää sunnuntai-iltapäivää mukavasssa transvestiittiseurassa. Video kuvaakin mielestäni loistavasti FNM:n haisevaa suhtautumista "kaupalliseen" musiikkibusinekseen sen kaikissa muodoissa. Itse levy menestyi joka tapauksessa kyseistä videota paremmin, video ei tainnut olla ihan MTV-kamaa. Erityisesti laulaja Mike Patton nostetttiin äänenkäyttönsä puolesta nykylaulajien eturiviin.
Mike Pattonin ääntä on mahdotonta kuvailla. Hänen äänensä venyy uskomattoman korkealle, putoaa sieltä käsittämättömän alas erilaisiin murahduksiin ja maanisiin kiljuntoihin. Patton kykenee vokaaileillaan mihin tahansa! Hänen äänensä ei todellakaan ole tästä maailmasta. Toivoisinpa Pattonin joskus veivaavan synkeää viha-rakkausballadia islantilaisen Björk-nimisen laulajan kanssa! Biisikin olisi jo valmiina: Nick Cave sekä Kylie Minogue: "Wild Rose" levyltä "Murder Ballads" triplatemmolla tai jotain.
Seuraavaksi julkaistu "King for a Day - Foor for a Lifetime" -levy oli kenties pieni pettymys rankempaan menoon tottuneille faneille, sillä FNM oli mennyt huomattavasti soulimpaan suuntaan uuden kitaristin myötä, joka tuli kenkää saaneen Jim Martinin tilalle. Pidin kovasti edellisen kitaristin soitosta, siinä oli juuri sopivasti moottorisahaa. "Evidence"-kappaletta soitteleli jo Suomessa Kiss FM:kin, joten FNM pääsi kyllä jo superbändikatergoriaan.
Uusi kitaristi tuli Mike Pattonin Mr. Bungle -bändistä, jonka ensimmäisen levy on suoraan sanottuna maailmanhistorian härskein platta sanoitustensa puolesta. Mr. Bunglen soittajat ovat kaikki huippuammattilaisia ja studiomuusikoita, ja Mr. Bungle jatkaa musiikkiguru Frank Zappan kunniakkaita perinteitä. Jostakin syystä Helsingin Sanomien kriitikko lämpesi aivan uskomattomasti Mr. Bunglen kakkoslevystä, mikä on todennäköisesti yksi huonoimmista allekirjoittaneen omistamista levyistä.
Viimeisenä levynä ilmestyi "Album of the Year". Olen kuunnellut sitä tätä kirjoittaessa jo pari vuotta, enkä vieläkään ymmärrä siitä yhtään mitään. Myöskään en muista yhtään ainoata levyn biisiä paitsi sen jossa vihelletään. Täysin seko levy.
Valitettavasti Faith No More -yhtye hajosi vuonna 1998, joten yhden rock-historian mielenkiintoisimman yhtyeen tarina on siis lopussa. Thank you anyway, boys!
Hajoamisen jälkeen FNM:n basisti Bill Gould tuotti vuonna 1998 Ylläsjärvessä suomalaisen CMX-yhtyeen levyn "Vainajala". Gould oli ollut monta vuotta CMX:n suuri fani, vaikkei varmaan bändin sanoista tajunnutkaan tuon taivaallista.
Muistan lukeneeni Gouldin hauskan haastattelun jostakin suuren maailman englanninkielisestä pop-lehdestä. Haastattelu meni ko. haastattelun tekijän mukaan aivan poskelleen, koska (vapaa siteeraus ulkomuistista) "...Gould vaati minua koko haastattelun ajan kuuntelemaan jonkun tuntemattoman suomalaisen bändin levyä ja keuhkosi kyseisestä bändistä enemmän kuin omastaan...". Muistan ihmetelleeni silloin että mikäköhän bändi oikein oli kyseessä (oletin tuolloin että kyseessä olisi ollut Sähköjänis), mutta hyvä että sekin asia selvisi.
Seuraavana tositapaus FNM:n elävästä elämästä. .
FNM oli Ruisrockissa esiintymässä ja Mike Patton huhki lavalla tapansa mukaisesti villiten yleisöä. Yleisön joukossa kiersi aitoon festarimeininkiin muovinen Tropic-tetra, jonka sisällä oli pontikkaa.
Leka saapui lavalle ja Mike Patton otti siitä pitkän huikan, irvisti - ja toden näköisesti suomalaisen pontikkan makuun tottumattomana virtsasi tetraan janojuoman makua parantaakseen. Tämän jälkeen tetra jatkoi kiertämistään yleisön joukossa suusta suuhun. Ja tämä tarina on muuten tosi...ei, minä en juonut siitä!
Faith No Moren miehitys on ollut ainakin seuraavanlainen, mahdollisesti muitakin soittajia on rivistössä vieraillut:
We Care a Lot (1985)
Introduce Yourself (1987)
The Real Thing (1989)
Live At The Brixton Academy (live) (1990)
Angel Dust (1992)
King for a Day - Fool for a Lifetime (1995)
The Album of the Year (1997)